Keminsaameksi kutsutaan kadonneita saamelaisia kielimuotoja, joita puhuttiin historiallisen Kemin Lapin alueella, ainakin Sodankylän, Sompion ja Kuolajärven historiallisissa lapinkylissä. Keminsaamesta on säilynyt niukasti aineistoa, joka koostuu lähinnä sanaluetteloista, muutamista joikuteksteistä sekä katekismuksen käännöksestä. Käyttökielenä keminsaamen tiedetään hävinneen 1800-luvun alkupuolella, joskin yksittäisiä kielentaitajia on voinut olla elossa vielä vuosisadan loppupuolellakin.
Ennen 2000-lukua keminsaame on kiinnostanut enimmäkseen kielentutkijoita. Sittemmin kiinnostus muinaisen Kemin Lapin historiaan on kasvanut, ja myös keskustelua keminsaamen kielen elvyttämisestä ja käyttöön palauttamisesta on käyty ainakin vuodesta 2013 lähtien, enimmäkseen ns. metsälappalaisiksi tai metsäsaamelaisiksi identifioituvien ihmisten keskuudessa.
Kysymys on noussut ajankohtaiseksi jälleen viime aikoina kiisteltyä saamelaiskäräjälakiuudistusta koskevan poliittisen keskustelun myötä. Kielihistorian ja saamen kielten tutkijana olen luonnollisesti ilahtunut siitä kiinnostuksesta, mitä kadonneet saamen kielet herättävät. Joudun kuitenkin tarkastelemaan kriittisesti eräitä kielihistorian alan kollegoideni esityksiä aiheesta. Kun keminsaamen kielen ”elvyttämisestä” liikkuu julkisuudessa heikosti perusteltuja ja osin virheellisiäkin tietoja, on tarpeen valottaa aihetta vähän tarkemmin kielitieteellisestä näkökulmasta.
Tietääkseni vain kaksi kielitieteilijää on esittänyt, että keminsaamen kieli voitaisiin tavalla tai toisella palauttaa käyttöön: Janne Saarikivi ja Jaakko Häkkinen.
Janne Saarikiven näkemys
Yle Sápmin haastattelussa 3.7.2013 Janne Saarikivi puolusti näkemystä siitä, että keminsaame olisi mahdollista ”rekonstruoida” ja sitä kautta elvyttää:
”Voi ajatella, että näiden materiaalien perusteellahan voisi varmaan rekonstruoida melko hyvin jonkinlaisen tällaisen kielen. Jos käyttää vähän mielikuvitusta, niin kyllähän siitä tulee aivan kunnollinen kieli. Maailmalla on esimerkkejä siitä, että kuolleita kieliä on elvytetty, ei vain Israelissa mutta myös muissa paikoissa.”
”Minä olen kuitenkin hyvin optimistinen sen suhteen, että kielestä on sen verran paljon materiaalia, ainakin siitä kielestä mitä on puhuttu Sodankylässä, että sen voisi rekonstruoida melko hyvin.”
Kielihistorian ja saamen kielten tutkimuksen asiantuntijana en voi kuin todeta, että nämä Saarikiven esittämät väitteet ovat hämmentäviä ja suorastaan kaukaa haettuja. Selitän lyhyesti miksi.
Keminsaamesta on valitettavasti säilynyt vain vähän materiaalia. Aineisto koostuu sanaluetteloista ja teksteistä, jotka on kirjoitettu kauttaaltaan horjuvalla ja epäsystemaattisella oikeinkirjoituksella, ja osan aineksista ovat koonneet saamea puutteellisesti ymmärtäneet henkilöt. Aineisto ei myöskään heijasta yhtä yhtenäistä kielimuotoa; käsitteenä ”keminsaame” ei oikeastaan edes viittaa mihinkään yksittäiseen selvärajaiseen kieleen, vaan kyseessä on yleisnimitys useille Kemin Lapin alueella muinoin puhutuille toisiaan läheisesti muistuttaneille kielimuodoille.
Tällaisen aineiston tulkitseminen on asiantuntevalle tutkijallekin aivan äärimmäisen haastavaa. Jo pelkästään äännejärjestelmän ja ääntämyksen päätteleminen sekavien kirjoitusasujen takaa on todella vaikeaa, ja avoimia kysymyksiä jää paljon. Sitä paitsi kielihän ei tietenkään ole pelkkiä äänteitä, mutta muista kielen osa-alueista tietoa on vielä vähemmän. Säilyneen aineiston nojalla on täysin mahdotonta muodostaa luotettavaa kokonaiskuvaa keminsaamen sanataivutuksen, sananjohdon ja lauseopin ydinasioistakaan. Vielä aukkoisempaa on tietoamme keminsaamen sanastosta, ja kielen puhekäytänteistä ja sanonnoista emme tiedä juuri mitään.
Kielen ”elvyttämisestä” on keminsaamen kohdalla aiheetonta puhua, koska kokonaan käytöstä kadonneen kielen elvyttämiseksi tarvittaisiin luotettavaa ja kattavaa dokumentaatiota kielestä, ja sellaista ei keminsaamesta ole olemassa. Saarikiven esittämä vertaus heprean kielen elvyttämiseen Israelissa ainakin on harhaanjohtava, koska mitään etäisestikään samantapaisia lähtökohtia ei keminsaamen elvyttämiselle ole.
On myös syytä huomata, että Saarikiven mainitsema kielen ”rekonstruointi” on aivan eri asia kuin kielen elvyttäminen. Kielihistorian tutkimuksessa rekonstruointi viittaa menetelmään, jossa nykyisten kielimuotojen perusteella tehdään päätelmiä kielten esihistoriallisista kantamuodoista, joista suoraa dokumentaatiota ei ole säilynyt. Keminsaamea ei kuitenkaan ole mahdollista ”rekonstruoida” sanan varsinaisessa kielitieteellisessä merkityksessä, koska rekonstruointi nimenomaan edellyttäisi sellaista aineistoa, jota keminsaamesta ei ole.
Rekonstruoimisen sijaan olisi kyllä mahdollista konstruoida uusi kieli, jota päätettäisiin kutsua keminsaameksi, mutta silloin avainasemassa olisi nimenomaan Saarikiven mainitsema mielikuvituksen käyttäminen. Olisi siis mahdollista yhdistellä keminsaamesta säilynyttä aineistoa, elävien saamen kielten kielihistoriallista tutkimusta ja mielikuvituksen tuotetta siten, että tuloksena olisi kokonainen ja käyttökelpoinen kieli. Tämä olisi kuitenkin valtavan monimutkainen projekti, joka edellyttäisi hyvin syvällistä saamen kielihistorian tutkimuksen ymmärrystä. Onnistuessaankin sen lopputuloksena olisi kieli, joka edustaisi vain yhtä miljoonista mahdollisuuksista siitä, millaiseksi keminsaamen voitaisiin kuvitella kehittyneen, jos kieli olisi säilynyt meidän päiviimme saakka. Jos voisimme jonkinlaisella aikakoneella käydä hakemassa keminsaamen viimeisiä puhujia kahdensadan vuoden takaa, niin on täysin varmaa etteivät he tunnistaisi tuota luomaamme kieltä omakseen, eivätkä he sitä paitsi kykenisi siitä ymmärtämäänkään muuta kuin yksinkertaisimpia lauseita.
Saarikiven haastattelu on julkaistu jo lähes 10 vuotta sitten, eikä tiedossani ole, mikä hänen nykyinen kantansa asiaan on. Saarikivi ei ole koskaan julkaissut mitään keminsaamea koskevaa tutkimusta, eikä tietääkseni milloinkaan edes perustellut haastattelussa esittämiään väitteitä keminsaamen rekonstruoinnin mahdollisuuksista millään tavalla.
Saarikiven kannanoton voisikin sivuuttaa pelkkänä mielikuvituksellisena ajatusleikkinä, ellei olisi niin, että väite on jäänyt elämään aiheeseen kietoutuneessa poliittisessa keskustelussa ja sitä käytetään välillä jopa propagandistisena lyömäaseena. Mainitakseni tuoreen esimerkin: 23.10.2022 kansanedustaja Mikko Kärnä syytti Twitterissä Pirita Näkkäläjärveä väärän tiedon levittämisestä ja väitti että ”keminsaame voidaan elvyttää”; perusteluna kannalleen hän esitti linkin Saarikiven haastatteluun vuonna 2013.
Jaakko Häkkisen näkemys
Jaakko Häkkinen on tietääkseni ainoa kielentutkija, joka koskaan on tieteellisesti tarkastellut keminsaamen käyttöön palauttamisen mahdollisuutta. Tietoni hänen näkemyksistään perustuvat diohin esitelmästä ”Metsälappalaisten kielelliset jäljet”, jonka hän on pitänyt Metsälappalaispäivillä Kittilässä 7.-8.7.2018.
Häkkisen esitelmädiat sisältävät paljon hyvää perustietoa keminsaamesta ja hyviä uusia huomioitakin. Häkkinen tekee yksityiskohtaisia ja välillä aika rohkeitakin päätelmiä yksittäisten keminsaamen murteiden äänteellisistä piirteistä. Suorien keminsaamen aineistojen lisäksi hän perustaa päätelmiään jossain määrin myös epäsuoraan aineistoon, kuten keminsaamesta alueen suomen murteeseen siirtyneisiin paikannimiin ja lainasanoihin.
Vaikka Häkkisen esitys periaatteessa pohjautuukin yleisesti hyväksyttyihin kielihistoriallisiin tutkimusmenetelmiin, hänen tutkimusotettaan voi silti luonnehtia ylioptimistiseksi. Kielestä toiseen siirtyneiden lainasanojen ja paikannimien analysointiin liittyy monia erittäin haastavia metodologisia ongelmia, ja niiden pohjalta tehdyt johtopäätökset ovat siksi usein kovin tulkinnanvaraisia. Eikä helppoa ole keminsaamen suorienkaan aineistojen analysointi – jokainen voi pohtia, minkälaisia tulkintavaikeuksia tutkija kohtaa tutkiessaan esim. kadonneen kielen sanoja, jotka kielitieteellisesti asiantuntematon ja saamea puutteellisesti ymmärtänyt henkilö on ensin korvakuulolta tulkinnut, ja sitten ilman mitään harkittua oikeinkirjoitusperiaatetta muistiinpanoihinsa kirjannut. Tällaisesta aineistosta johdettuun tietoon jää väistämättä paljon epävarmuutta aivan siitä riippumatta, kuinka huolellisesti aineiston tutkija on työnsä tehnyt.
Esityksensä loppupuolella Häkkinen tarkastelee keminsameen ”henkiinherätyksen” mahdollisuutta. Häkkisen mukaan keminsaamen suppeassa aineistossa esiintymättömiä sanoja olisi mahdollista ”tuottaa” äännehistoriallisen tiedon avulla: kun kielihistorian tutkimus on osoittanut keminsaamen äännekehityksen pääpiirteet, niin muissa saamen kielissä esiintyville sanoille olisi mahdollista tuottaa odotuksenmukaiset keminsaamelaiset vastineet, vaikkei niitä keminsaamesta säilyneessä aineistossa esiintyisikään. Koska kielihistorian tutkimus on tunnistanut n. 1500 saamen kielille yhteistä vanhaa sanaa, olisi keminsaamen sanaston laajuus tällä periaatteella mahdollista moninkertaistaa. Mitään takeita ei tietysti ole siitä, että nämä sanat olisivat oikeasti olleet käytössä keminsaamessa juuri menetelmän tuottamassa muodossa ja merkityksessä.
Keminsaamen kielioppi taas olisi Häkkisen mukaan ”mahdollista rekonstruoida kantasaamen ja elävien kielten avulla”. Kuten jo yllä Janne Saarikiven näkemystä käsitellessäni totesin, oikeampi termi olisi kuitenkin ”konstruoida”. Keminsaamen kieliopissa on ollut aivan lukematon määrä asioita ja yksityiskohtia, joita ei säilyneestä aineistosta enää mitenkään voi saada selville; aukkoja tiedoissa on monin verroin enemmän kuin asioita jotka tiedetään. Aukot kieliopissa voisi toki paikata luomalla uutta kielioppia keminsaamelle läheisten elävien saamen kielten pohjalta, mutta rehellisesti sanottunahan emme voisi lainkaan tietää, missä määrin tällainen luomus piirteiltään vastaa muinoin oikeasti puhuttua keminsaamea. Ja kun kieliopin luonnista siirryttäisiin sanaston, sanontojen ja puhekäytänteiden pariin, niin sitäkin suurempi osa työstä olisi tehtävä mielikuvituksen varassa.
Häkkisen voi katsoa hyvin ylimalkaisella tasolla esittäneen, kuinka olisi mahdollista tietoisesti luoda keminsaamen aineistoihin pohjautuva keinotekoinen saamen kieli. Tällainen projekti tosiaankin on mahdollisuuksien rajoissa, mutta olennaista on ymmärtää, että lopputuloksena oleva kieli ei tietenkään olisi sama kieli kuin historiallisesti puhuttu keminsaame – vaikka sitä samalla nimellä kutsuttaisiinkin. Uudelleenluotu keminsaame olisi väistämättä eräänlaisen vaihtoehtoisen historian pohjalta kehitetty fiktiivinen kieli, ja siksi varmasti monin tavoin ja perustavanlaatuisesti erilainen kieli kuin 1800-luvulla sammunut keminsaame.
Kuka ”omistaa” keminsaamen?
Puhe keminsaamen ”elvyttämisestä” tai ”rekonstruoinnista” on myös herättänyt keskustelua kielen omistajuudesta. Vuonna 2015 saamelainen yhdistys Sámi árvvut esitti kannanoton, joka suhtautui kielteisesti keminsaamen elvyttämispyrkimyksiin. Yhdistys myös ilmaisi kantanaan, että ”päätös muinaisten saamen kielten uudelleen luomisesta kuuluu saamelaisyhteisölle, koska kadonneet saamelaiskulttuurit ovat osa saamelaisten kulttuurista perintöä ja saamelaisilla on perustuslain nojalla kulttuuria koskeva itsehallinto sekä itsemääräämisoikeus” (Yle Sápmi 23.6.2015)
Kriittinen suhtautuminen keminsaamen elvytyspyrkimyksiin on sinänsä aivan ymmärrettävä kanta, mutta esitetty näkemys kielen ”omistajuudesta” on vaikeasti perusteltavissa. Suomessa puhutaan kolmea elävää saamen kieltä, pohjois-, inarin- ja koltansaamea, ja keminsaamen sammuessa 1800-luvulla näitä kieliä puhuttiin maantieteellisesti ja sosiaalisesti aivan eri puhujayhteisöissä. Keminsaame katosi, koska sitä käyttänyt kieliyhteisö vaihtoi kielensä suomeen. Olisi perin kummallista ajatella, että kielenvaihdoksen myötä kadonneen kielen ”kulttuurillinen omistusoikeus” olisikin siirtynyt aivan toisille saamelaisyhteisöille, jotka eivät eläneet samalla alueella, eivätkä olleet koskaan puhuneet keminsaamea vaan muita saamen kieliä – ja että se väestö, jonka esivanhempiin keminsaamelaisen kieliyhteisön jäsenet selvimmin kuuluvat, olisi menettänyt oikeutensa keminsaameen.
On ylipäänsä vaikea ajatella, että millään nykypäivän ryhmällä voisi olla yksinomaista omistusoikeutta noin kaksi vuosisataa sitten kadonneeseen kieleen, jonka ominaisuuksistakin tiedetään perin vähän. Niinpä jonkinlaisen ”uuskeminsaamen” luomista ei tarvitse nähdä lähtökohtaisesti eettisesti ongelmallisena hankkeena – ei ainakaan jos jokin muinaisen keminsaamen puhujiin itsensä assosioiva yhteisö sellaisen hankkeen kokee mielekkääksi. Tärkeää on silti ymmärtää, että tällaisessa hankkeessa ei missään nimessä ole kyse kielen ”elvyttämisestä” vaan jonkinlaisesta soveltavasta kielihistorian tutkimuksesta, eikä näitä pyrkimyksiä voi millään tavoin rinnastaa elävien saamen kielten elvytys- ja kehittämistyöhön. Saamelaisyhteisöä ja Suomen saamelaiskäräjiä on toisinaan kritisoitu haluttomuudesta tukea keminsaamen ”elvyttämistä”; tällainen kritiikki on vailla perusteita, koska mistään kielenelvyttämisestä ei keminsaamen osalta todellisuudessa ole kyse.
Ennen kuvatun kaltaisiin hankkeisiin ryhtymistä tulisi tehdä paljon perustyötä. Keminsaamesta taltioitu aineisto on muodossa, jota suuren yleisön on vaikeaa tai mahdotonta käyttää. Siksi olisikin ensisijaista, että olemassaoleva materiaali saataisiin toimitettua ja julkaistua sillä tavoin analysoidussa muodossa, että kielenmuistomerkkeihin voisi perehtyä kuka tahansa asiasta kiinnostunut ilman kielitieteellistä koulutusta.